Lujuusoppi | lujuushypoteesi

Lujuushypoteesi

Venytyksessä olevan kappaleen murtokäyrä

Lujuushypoteesi on teoria joka ennustaa, kestääkö materiaali jonkin jännitystilan vaurioitumatta.

Rakenteen paikallinen jännitys- ja venymätila ovat siis vektorisuureita. Materiaalin lujuuteen liittyvät lujuusarvot, kuten esimerkiksi materiaalin myötämisen aiheuttava jännitys ( myötöraja) tai murtumisen aiheuttava murtoraja ilmaistaan kuitenkin usein vain yhdellä, esimerkiksi vetosauvalla tehtyjen vetokokeiden perusteella saadulla materiaaliarvolla. Lujuushypoteeseillä todellisesta jännitys- (tai venymä)vektorista muodostetaan skalaari vertailujännitys, jota verrataan vetokokeen tulokseen. Jos vertailujännitys ylittää kyseisen materiaaliarvon, pettämisen oletetaan tapahtuvan.

Yleisimpiä jännityshypoteesejä ovat maksimipääjännitys-, maksimipäävenymä-, maksimileikkausjännitys (Tresca), vakiomuodonmuutosenergia- ja vakiomuodonvääristymisenergia (von Mises)-hypoteesit. Nykyään useimmiten käytetään von Misesin tai Trescan kriteeriä sitkeille aineille, kuten teräs. Hauraille aineille (valurauta, betoni) käytetään myös pääjännitys- ja päävenymähypoteesejä.

Komposiittimateriaaleilla, joiden lujuus vaihtelee kuormitussuunnasta riippuen, on omia lujuushypoteesejään.

Muilla kielillä
Bahasa Indonesia: Kekuatan bahan
čeština: Pevnost (fyzika)
Gaeilge: Righneas
한국어: 재료역학
Nederlands: Sterkteleer
日本語: 材料力学
norsk nynorsk: Fastleikslære
Simple English: Strength of materials
slovenščina: Trdnost
srpskohrvatski / српскохрватски: Nauka o čvrstoći
Tiếng Việt: Sức bền vật liệu
Türkçe: Mukavemet
українська: Опір матеріалів
中文: 材料力学