Lujuusoppi | lujuushypoteesi

Lujuushypoteesi

Venytyksessä olevan kappaleen murtokäyrä

Lujuushypoteesi on teoria joka ennustaa, kestääkö materiaali jonkin jännitystilan vaurioitumatta.

Rakenteen paikallinen jännitys- ja venymätila ovat siis vektorisuureita. Materiaalin lujuuteen liittyvät lujuusarvot, kuten esimerkiksi materiaalin myötämisen aiheuttava jännitys (myötöraja) tai murtumisen aiheuttava murtoraja ilmaistaan kuitenkin usein vain yhdellä, esimerkiksi vetosauvalla tehtyjen vetokokeiden perusteella saadulla materiaaliarvolla. Lujuushypoteeseillä todellisesta jännitys- (tai venymä)vektorista muodostetaan skalaari vertailujännitys, jota verrataan vetokokeen tulokseen. Jos vertailujännitys ylittää kyseisen materiaaliarvon, pettämisen oletetaan tapahtuvan.

Yleisimpiä jännityshypoteesejä ovat maksimipääjännitys-, maksimipäävenymä-, maksimileikkausjännitys (Tresca), vakiomuodonmuutosenergia- ja vakiomuodonvääristymisenergia (von Mises)-hypoteesit. Nykyään useimmiten käytetään von Misesin tai Trescan kriteeriä sitkeille aineille, kuten teräs. Hauraille aineille (valurauta, betoni) käytetään myös pääjännitys- ja päävenymähypoteesejä.

Komposiittimateriaaleilla, joiden lujuus vaihtelee kuormitussuunnasta riippuen, on omia lujuushypoteesejään.

Muilla kielillä
Bahasa Indonesia: Kekuatan bahan
čeština: Pevnost (fyzika)
Gaeilge: Righneas
한국어: 재료역학
Nederlands: Sterkteleer
日本語: 材料力学
norsk nynorsk: Fastleikslære
Simple English: Strength of materials
slovenščina: Trdnost
srpskohrvatski / српскохрватски: Nauka o čvrstoći
Tiếng Việt: Sức bền vật liệu
Türkçe: Mukavemet
українська: Опір матеріалів
中文: 材料力学