Toinen maailmansota

Toinen maailmansota
Ylhäältä vastapäivään: Liittoutuneita El Alameinissa, saksalainen sukellusvene Atlantilla, puna-armeijan sotilaat Berliinissä, japanilaisia lentokoneita Tyynellämerellä, neuvostojoukkoja etenemässä itärintamalla joulukuussa 1941, japanilaisjoukot hautaavat elävältä kiinalaisia siviilejä Nanjingin verilöylyn aikana.
Ylhäältä vastapäivään: Liittoutuneita El Alameinissa, saksalainen sukellusvene Atlantilla, puna-armeijan sotilaat Berliinissä, japanilaisia lentokoneita Tyynellämerellä, neuvostojoukkoja etenemässä itärintamalla joulukuussa 1941, japanilaisjoukot hautaavat elävältä kiinalaisia siviilejä Nanjingin verilöylyn aikana.
Päivämäärä:

1. syyskuuta 19392. syyskuuta 1945

Paikka:

Eurooppa, Pohjois-Afrikka, Tyynimeri, Kaakkois-Aasia, Kiina

Casus belli:

Saksan hyökkäys Puolaan

Lopputulos:

Liittoutuneiden voitto

Vaikutukset:
Osapuolet

Akselivallat:
Natsi-Saksan vuosina 1935–1945 käytössä ollut lippu. Saksa
Japani (1941–1945, sodassa jo 1937 alkaen)

Italia (1940–1943)

Unkarin vuosina 1918–1944 käytössä ollut lippu. Unkari (1941–1944)
Romanian kuningaskunnan lippu. Romanian kuningaskunta (1941–1944)
Bulgarian lippu Bulgaria (1941–1944)
Thaimaan lippu Thaimaa (1942–1944)

Aseveljet/Erillissota:
Suomen lippu Suomi (Neuvostoliittoa vastaan 1941–1944)
Irakin vuosina 1921–1959 käytössä ollut lippu.  Irak (1941)

Satelliittivaltiot:
Flag of Manchukuo.svg Mantšukuo
Flag of First Slovak Republic 1939-1945.svg Slovakia
Flag of Serbia (1941–1944).svg Serbia (1941–1944)
Flag of Independent State of Croatia.svg Kroatia (1941–1945)
War flag of the Italian Social Republic.svg Italia (1943–1945)
Philippines Flag Original.svg Filippiinit (1943–1945)

Liittoutuneet:
Neuvostoliiton vuosina 1923–1955 käytössä ollut lippu.  Neuvostoliitto (1941–1945)
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu.  Yhdysvallat (1941–1945)
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yhdistynyt kuningaskunta
    Australian lippu Australia
    Uuden-Seelannin lippu Uusi-Seelanti
    Etelä-Afrikka
    Kanada
    Intia

Kiinan tasavallan lippu Kiina (1941–1945, sodassa jo 1937 alkaen)

Ranskan lippu Ranska (1940, 1944–1945)
Jugoslavia (1941–1945)
  Etiopia (1940–1945)
Meksikon lippu Meksiko (1941–1945)
Brasilian lippu Brasilia (1942–1945)
Kreikka (1940–1945)
Norjan lippu Norja (1940–1945)
Alankomaiden lippu Alankomaat (1940–1945)
Belgian lippu Belgia (1940–1945)
Puolan lippu Puola
Suomen lippu Suomi (Saksaa vastaan 1944–1945)

Nukkevaltiot:
Filippiinit (1941–1945)
Mongolian vuosina 1949–1992 käytössä ollut lippu.  Mongolia (1945)

Komentajat

Natsi-Saksan lippu Adolf Hitler
Natsi-Saksan lippu Heinrich Himmler
Natsi-Saksan lippu Erwin Rommel
Natsi-Saksan lippu Hermann Göring
Natsi-Saksan lippu Karl Dönitz
Japanin lippu Hirohito
Japanin lippu Hideki Tōjō
Japanin lippu Isoroku Yamamoto
Japanin lippu Hisaichi Terauchi
Japanin lippu Tomoyuki Yamashita
Italian lippu 1861–1946 Viktor Emanuel III
Italian lippu 1861–1946 Benito Mussolini
Italian lippu 1861–1946 Ugo Cavallero
Italian lippu 1861–1946 Giovanni Messe
Italian lippu 1861–1946 Pietro Badoglio
Romanian lippu Ion Antonescu
Bulgarian lippu Simeon II
Suomen lippu Gustaf Mannerheim
Irakin vuosina 1921–1959 käytössä ollut lippu. Faisal II
Thaimaan lippu Phibun

Neuvostoliiton lippu 1923–1955 Josif Stalin
Neuvostoliiton lippu 1923–1955 Vjatšeslav Molotov
Neuvostoliiton lippu 1923–1955 Georgi Žukov
Neuvostoliiton lippu 1923–1955 Aleksandr Vasilevski
Neuvostoliiton lippu 1923–1955 Semjon Timošenko
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Franklin Roosevelt
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Harry S. Truman
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Dwight D. Eisenhower
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. George S. Patton
Yhdysvaltain vuosina 1912–1959 käytössä ollut 48-tähtinen lippu. Chester Nimitz
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Yrjö VI
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Winston Churchill
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Bernard Montgomery
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Louis Mountbatten
Yhdistyneen kuningaskunnan lippu Andrew Cunningham
Kiinan tasavallan lippu Tšiang Kai-šek
Kiinan tasavallan lippu Mao Zedong
Kiinan tasavallan lippu Li Zongren
Kiinan tasavallan lippu Peng Dehuai
Kiinan tasavallan lippu Wellington Koo
Ranskan lippu Charles de Gaulle
Ranskan lippu Philippe Pétain
Ranskan lippu Albert Lebrun
Ranskan lippu Henri Giraud
Ranskan lippu Jean de Lattre de Tassigny
Puolan lippu Edward Rydz-Śmigły

Tappiot

Sotilaita kaatui:
8 000 000
Siviilejä kuoli:
4 000 000
Yhteensä:
12 000 000 (1937–1945)

Sotilaita kaatui:
yli 16 000 000
Siviilejä kuoli:
45 000 000
Yhteensä:
61 000 000 (1937–1945)

Toinen maailmansota oli vuosina 19391945 käyty maailmanlaajuinen konflikti, jonka pääasialliset osapuolet olivat Saksan, Italian ja Japanin johtamat akselivallat sekä Britannian, Kiinan tasavallan, Neuvostoliiton, Ranskan ja Yhdysvaltain johtamat liittoutuneet. 50–70 miljoonaa ihmishenkeä vaatinut toinen maailmansota on ihmiskunnan historian tuhoisin sota. Toinen maailmansota päättyi liittoutuneiden voittoon.

Toisen maailmansodan syttymiseen vaikutti ensimmäisen maailmansodan jälkeen solmittu Versailles'n rauhansopimus, joka ei ratkaissut Euroopan ongelmia. Historioitsijoiden mukaan toisen maailmansodan siemen kylvettiin kyseisen rauhansopimuksen solmimisessa. Rauhansopimuksen negatiivisena seurauksena olivat saksalaisten kokema epäreilu kohtelu ja Saksan ajautuminen talousahdinkoon, joka antoi Saksan kansallissosialistiselle työväenpuolueelle ja sen johtajalle Adolf Hitlerille kansansuosion. Hitler varustautui sotaan, liitti naapurimaita Saksaan ja toinen maailmansota käynnistyi Saksan hyökätessä Puolaan vuonna 1939. Britannia ja Ranska julistivat sodan Saksalle 3. syyskuuta 1939.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettu Kansainliitto ei kyennyt estämään sodan syttymistä. Toinen maailmansota oli ensimmäinen ja ainoa sota, jossa käytettiin ydinasetta, kun Yhdysvallat pudotti kaksi atomipommia Japaniin. Toisen maailmansodan jälkeiset sodat eivät ole olleet samankaltaista totaalista sotaa, sillä ydinsodan uhka muutti sotien luonnetta. Sodan jälkeen perustettiin Yhdistyneet kansakunnat (YK), kansainvälinen rahajärjestelmä uudistui Bretton Woodsin järjestelmällä, ja Länsi-Euroopan maat sitoutuivat Yhdysvaltoihin Marshall-avulla, jonka jakamiseen perustettiin lyhytaikainen OEEC, josta kehittyivät Euroopan hiili- ja teräsyhteisö sekä OECD.

Sodan tausta

Ensimmäisen maailmansodan rauhanteko

Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä voittajavaltioiden edustajat kokoontuivat 1919–1922 Pariisiin päättämään rauhanehdoista. Pariisin rauhankonferenssin keskeisiä hahmoja olivat neljä suurta, jotka olivat Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilson, Britannian pääministeri Lloyd George, Ranskan pääministeri Georges Clemenceau ja Italian pääministeri Vittorio Emanuele Orlando.

Konferenssissa presidentti Wilson korosti kansojen itsemääräämisoikeutta ja oikeudenmukaisia aluejärjestelyjä (ns. Neljäntoista kohdan ohjelma). Clemenceau vaati puolestaan ankaraa kohtelua hävinneille osapuolille ja pyrki heikentämään Saksaa pysyvästi. [1]

Versailles’n rauhan – kuin myös ”häpeärauhan” ( saks. Schandfrieden) – nimeä kantava rauha saatiin solmittua konferenssissa Ranskan Versailles’ssa 28. kesäkuuta 1919. Toisen maailmansodan kannalta merkittävintä sopimuksessa oli Saksan kohtalo; Saksa tuomittiin sotasyylliseksi ja määrättiin maksamaan suuret sotakorvaukset. Sopimuksen nojalla Saksa menetti myös kaikki siirtomaansa, Reininmaan alue demilitarisointiin, armeija rajoitettiin enintään 100 000 mieheen [1] ja asevelvollisuus kiellettiin. [2] Saksa menetti myös alueitaan, jonka myötä moniin sen naapurimaihin syntyi suuri saksalainen vähemmistö. Tämä kaikki johti katkeruuteen saksalaisten keskuudessa.

Saksan keisari Vilhelm II oli luopunut vallasta, siirtynyt maanpakoon Alankomaihin ja maa oli julistettu tasavallaksi. Olot olivat epävakaita; Weimarin tasavalta ei suoriutunut ajallaan sotakorvauksistaan, Ranska ja Belgia miehittivät Ruhrin alueen 1923 ja hinnat nousivat hyperinflaation (heinä–marraskuu) aikana 726 000 000 000 prosenttia. [3]

Ääriliikkeitä

Saksa oli ollut Euroopan johtava teollisuusmahti aina ensimmäiseen maailmansotaan asti. Sodan lopussa ruoka- ja tarvikepulasta kärsivässä maassa puhkesi niin oikeistolaisia kuin vasemmistolaisiakin kapinoita. Keisari Vilhelmin eroamista ja sodan loppua seurasivat kohtuuttomina pidetyt rauhanehdot ja sotakorvaukset. Veteraanien keskuudessa suosittua selkäänpuukotusteoriaa noudattanut Adolf Hitler syytti sodan häviöstä juutalaisten, sosiaalidemokraattien ja kommunistien muodostamaa ”salaliittoa”. Nuori tasavalta suistui poliittisen epävakauden tilaan, joka avasi tien valtaan vuonna 1919 perustetulle, sittemmin Hitlerin johtamalle Saksan kansallissosialistiselle työväenpuolueelle (NSDAP). Voimakas keskiluokan kurjistuminen ennakoi voimakkaita poliittisia reaktioita, jolloin kommunistien ja kansallismielisten välit tulehtuivat monissa Saksan kaupungeissa sodan partaalle. Kansalaisten usko demokratiaan hiipui jatkuvan kurjistumisen seurauksena. Epätoivoinen taloustilanne ja yleinen tyytymättömyys loivat otolliset olosuhteet. Hitlerin syyttävä ja uhmakas esiintyminen alkoi kiinnostaa myös niitä, jotka pitivät häntä vain itävaltalaisena populistina.

Myös Italiassa koettiin sodan jälkeen vakavia talousvaikeuksia, ja vuosina 1919 ja 1920 (Biennio rosso) pelättiin sosialistien vallankumousta. [4] Vaara väistyi kun kuningas Viktor Emanuel III kutsui vuonna 1922 fasistien johtaja Benito Mussolinin muodostamaan hallitukset. Fasisteilla oli ollut oma puolisotilaallinen joukkonsa, jonka avulla he taistelivat anarkisteja, kommunisteja ja sosialisteja vastaan. Muutamassa vuodessa Mussolini hankki itselleen diktaattorin valtuudet ja muutti Italian poliisivaltioksi.

Adolf Hitler valtaan Saksassa

Maailmanlaajuinen 1920-luvulla alkanut suuri lama ( engl. great depression) nosti työttömien määrän Saksassa kuuteen miljoonaan. [5] Adolf Hitlerin johtama natsipuolue lupasi äänestäjille poistaa työttömyyden, kumota häpeärauhan ja lopettaa Saksan ongelmista syyttämiensä juutalaisten ”vehkeilyt”. Hitlerin tavoitteisiin kuului myös Saksan alueiden laajentaminen varsinkin idässä, koska hänen mukaansa Saksan kansa tarvitsi lisää elintilaa ( saks. Lebensraum). Vuonna 1932 NSDAP sai eniten paikkoja vaaleissa ja 1933 Saksan presidentti Paul von Hindenburg nimitti Hitlerin valtakunnankansleriksi. Päästyään valtaan Hitler kielsi muut puolueet ja von Hindenburgin kuoltua yhdisti presidentin ja valtakunnankanslerin virat, nousten Saksan diktaattoriksi. Saksan koko hallintojärjestelmä uudistettiin ja perustettiin ensimmäiset keskitysleirit, jotka oli tarkoitettu poliittisille toisinajattelijoille ja rikollisille. Hitlerin etenemistä jarruttavat henkilöt ja organisaatiot raivattiin tieltä tarvittaessa väkivalloin. Esimerkiksi kommunistit eliminoitiin syyttämällä heitä Berliinin valtiopäivätalon palosta. [6]

Elokuusta 1934 eteenpäin uskollisuutta vannottiin Saksan valtion sijaan Führerillekolmas valtakunta oli saanut alkunsa. Führeriksi noustuaan Hitler rikkoi Versailles’n rauhansopimuksessa määrättyä Saksalle asetettuja määräyksiä, jotka rajoittivat maan asevoimien suuruutta. Yleisen asevelvollisuuden voimaanpano ja naisten poisto työmarkkinoilta paransivat työllisyystilannetta, kuten myös laajat julkiset rakennushankkeet ja vuonna 1939 kolmannessa valtakunnassa oli enää 100 000 työtöntä. [7] Armeijan uudelleenkehittäminen alkoi Geneven aseriisuntakongressien epäonnistuttua vuonna 1932–1934. Koska muut vallat eivät vähentäneet aseitaan Saksan tasolle, Hitler ilmoitti aseistavansa Saksan niiden tasolle. Vuoteen 1935 mennessä asevarustelu olikin täydessä vauhdissa.

Asevarustelu huolestutti Ranskaa, joka varusti uudelleen vuosina 1929–1934 rakennetun Maginot-linjan. Puolustuslinja ulottui Belgian rajalta Sveitsin rajalle, mutta Saksa oli jo ensimmäisessä maailmansodassa kiertänyt linnoitetun alueen hyökkäämällä Belgian kautta. Ilman Britannian tukea Ranska joutui seuraamaan vierestä Saksan varustautumista.

Aluksi Britannia kannatti Saksan varustautumista ja allekirjoitti muun muassa kesäkuussa 1935 Hitlerin ehdottaman englantilais-saksalaisen laivastosopimuksen, jossa Saksan laivaston tonnisto sallittiin lisättäväksi korkeintaan 35 prosenttiin Kuninkaallisen laivaston koosta. [8] [9] Laivastosopimus sopi hyvin yhteen Britannian Itämeren alueella sotien välillä harjoittaman tasapainopolitiikan kanssa. Tässä ajatuksena oli, että Saksa ja Neuvostoliitto tasapainottavat alueen voimasuhteet. Ensimmäisen maailmansodan jälkeenhän Britannia oli itse joutunut operoimaan Itämeren alueella, joten Saksan kanssa tehty sopimus näytti takaavan sotilaallisen tasapainon säilymisen alueella. Kun nämä maat toteuttivatkin keskinäistä yhteistyötä, jonka huipennuksena voidaan pitää Molotov–Ribbentrop-sopimusta, seurauksena oli Britanniaan tukeutuneiden maiden miehitys Skandinaviassa ja Itä-Euroopassa, tai kuten Suomen tapauksessa talvisota ja myöhempi pakkovalinta yhteistyöstä jommankumman, Saksan tai Neuvostoliiton kanssa.

Hitler kokeili uusia aseitaan menestyksekkäästi Espanjan sisällissodassa 1936–1939 lähettäen Francisco Francon avuksi Luftwaffen Condor-legioonan.

Italian ja Saksan hallitsevien ryhmien samankaltaiset aatteet johtivat vuonna 1936 Rooman–Berliinin akseliksi kutsutun epämuodollisen liiton solmimiseen, minkä mukaan niitä alettiin kutsua akselivalloiksi. Toukokuussa 1939 maat solmivat muodollisen sotilasliiton niin sanotulla terässopimuksella. Japani liittyi liittoon vuonna 1940 kolmen vallan sopimuksella.

Versailles’n rauhansopimuksen mukaisesti Reininmaa oli demilitarisoitu alue. Hitler rikkoi myös tätä määräystä vuonna 1936, jolloin hän marssitti 30 000 miestä Kölniin 7. maaliskuuta 1936. [10] Ranska seurasi jälleen vierestä Britannian hyväksyessä Saksan marssin ”omalle takapihalleen”. Militarisoinnin jälkeen Hitler järjesti kansanäänestyksen, jossa 98,8 % äänestäjistä tuki hänen toimiaan. [11] Tämän jälkeen hän rakensi oman puolustuslinjansa, ”Westwallin” Ranskaa vastaan.

Kun Neville Chamberlainista tuli Britannian pääministeri 28. toukokuuta 1937, hän jatkoi Saksan toimet hyväksyvää politiikkaa, uskoen Hitlerin aikeena olevan vain yhdistää saksankieliset kansat. Chamberlain ei uskonut Saksan ryhtyvän sotaan. Hitleriä pidettiin tehokkaana esteenä kommunismin leviämiselle ja hänen ulkopolitiikkansa olikin kansallissosialistinen versio suositusta kansainyhteisön aatteesta. Hitler pystyikin pitkään, taitavalla ulkopolitiikallaan, valtaamaan Saksalle laajoja alueita asevoimia suoranaisesti käyttämättä.

Itävallassa ajatus maan liittämisestä Saksaan ( Anschluss) oli saanut runsaasti kannatusta jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen, kun entisestä laajasta valtakunnasta olivat jääneet jäljelle vain sen saksankieliset alueet. [12] Yhdistyminen oli kuitenkin Versailles’n sopimuksessa kielletty. [13] Sen jälkeen, kun Hitler oli noussut valtaan Saksassa, ajatusta kannattivat varsinkin Itävallan kansallissosialistit, mutta Itävallan konservatiivinen kansleri Kurt von Schuschnigg yritti pitää maan itsenäisenä. Italia oli aiemmin tukenut Itävaltaa, mutta Italian liittouduttua Saksan kanssa antikomintern-sopimuksella esteet Itävallan liittämiselle Saksaan poistuivat. [14] Saksan ja Italian välejä hiertänyt kiista Tirolin alueen saksankielisten asemasta ratkaistiin Hitlerin luvattua siirtää heidät tulevaisuudessa idästä valtaamalleen elintilalle. Ilman ulkovaltojen tukea von Schuschnigg tapasi Hitlerin Berliinissä ja hyväksyi Hitlerin tukijan Arthur Seyss-Inquartin sisäministeriksi. Mellakointi Wienissä yltyi, ja Schuschnigg pakotettiin eroamaan. Seyss-Inquart kutsui Hitlerin joukot apuun, ja 13. maaliskuuta 1938 Wehrmachtin joukot ylittävät rajan. Kansanäänestyksessä Itävallan liittäminen Saksaan, Anschluss, sai 99,07 prosentin tuen. [15]

Mussolini ja Hitler Münchenissä 29. syyskuuta 1938.

Itävalta oli menettänyt kolmen miljoonan saksankielisen asuttamat sudeettialueet Saint-Germainin sopimuksessa 1919 Tšekkoslovakialle. Anschlussin jälkeen sudeettisaksalaisten johtaja Konrad Henlein vaati liittoa Saksan kanssa. Tšekkoslovakia oli yksin, mutta se varautui sotaan. Sodan välttämiseksi Chamberlain neuvotteli Hitlerin kanssa kolme kertaa Berchtesgadenissa, Godesburgissa ja Münchenissä. Münchenin sopimus allekirjoitettiin 29. syyskuuta 1938 Hitlerin, Mussolinin, Chamberlainin ja Ranskan Édouard Daladierin kesken. Tšekkoslovakian pääministeri Edvard Beneš ei ollut läsnä. Sopimuksessa sovittiin Saksan saavan sudeettialueet kansanäänestyksen jälkeen, Unkarin ja Puolan saavan alueita Tšekkoslovakialta ja Britannian ja Saksan solmivan luottamussopimuksen. Chamberlainin palattua Lontooseen hän julisti saavuttaneensa ”rauhan meidän aikanamme”. [16] Hitler oli tyytymätön ja julisti Chamberlainin pilanneen hänen marssinsa Prahaan.

Maaliskuussa 1939 Hitler pakotti Liettuan luovuttamaan saksankielisen Memelin Saksalle. Seuraavaksi hän uhkasi pommittaa Prahaa, jolloin Tšekkoslovakia antautui. Chamberlain tajusi sopimuksen epäonnistuneen. Britannia antoi Puolalle takuut tuestaan ja aloitti varustautumisen. [17]

Hitler keskittyi seuraavaksi Puolaan ja alueisiin, jotka se oli saanut rauhansopimuksessa, erityisesti Danzigin alueeseen, joka erotti Itä-Preussin muusta valtakunnasta. Hitlerin useista vaatimuksista huolimatta Puola ei suostunut alueluovutuksiin, vaan tukeutui Ranskan ja Britannian kanssa solmimiinsa puolustusliittoihin. Hitlerille kostautui nyt Böömin ja Määrin miehitys, jota ei voitu perustella saksalaisella väestöllä. Sudeettialueiden ja niiden saksankielisen väestön liittäminen piti olla Saksan viimeinen laajentuminen Euroopassa. Julkisesti Hitler ilmoitti, ettei halua Tšekkejä valtioonsa, joten Hitler toimi nyt suoraan lupauksensa vastaisesti. Miehityksen ansiosta Saksan sotilaallinen asema parani huomattavasti, mutta vastaavasti länsimaissa tehtiin päätös Hitlerin voittokulun pysäyttämisestä ja sotilaallisesta varustautumisesta. lähde?

Kansainliitto epäonnistuu rauhantakaajana

Kansainliitto perustettiin ensimmäisen maailmansodan jälkeen huolehtimaan kansainvälisestä rauhasta. Järjestön tehtäviin kuului aseistariisunta, valtioiden välisten asioiden ratkaiseminen ja elinolosuhteiden ylläpito.

Britannian ulkoministerin Edward Greyn kehittelemä ja Yhdysvaltain presidentti Woodrow Wilsonin ajama järjestö perustettiin 25. tammikuuta 1919 osana Versailles’n rauhansopimusta. Pian kuitenkin selvisi, että järjestöllä ei tulisi olemaan sellaista auktoriteettia kuin oli suunniteltu. Yhdysvallat ei liittynyt Kansainliittoon, koska maan kongressissa oli vallalla kansainvälistä eristäytymistä kannattava isolationistinen suuntaus. Myöskään hylkiövaltioina pidettyjä maailmansodan hävinnyttä Saksaa ja bolševistista Neuvosto-Venäjää ei huolittu vielä mukaan. Kansainliiton tärkeimmässä elimessä neuvostossa selkeimmin valtaa piti aluksi neljä pysyvää jäsentä: Britannia, Ranska, Italia ja Japani, joista kahden ensimmäisen voi sanoa olleen ensimmäisen maailmansodan jälkeisen ajan rauhan takaajina. [18]

Saksa pääsi Kansainliittoon mukaan vuonna 1926 ja Neuvostoliitto puolestaan liittyi järjestöön vuonna 1934, mutta monetkaan hallitukset eivät kunnioittaneet järjestön päätöksiä. 1930-luvulla useat maat päättivät erota Kansainliiton jäsenyydestä. Japani erosi Kansainliiton esitettyä vuonna 1933 vastalauseen maan hyökkäyksestä Kiinan Mantšuriaan, Saksa erosi samana vuonna Adolf Hitlerin noustua valtaan, Italia 1937. [18]

Kansainliitto ei pystynyt ratkaisemaan vakavia konflikteja. Järjestöllä ei ollut omia sotavoimia, ja sen määräämiä talouspakotteita saattoi kiertää käymällä kauppaa järjestön ulkopuolisten maiden kanssa. Kansainliitto toimi sen ajatuksen varassa, että Britannian ja Ranskan sotilaallisen väliintulon pelote estäisi sodat. Käytännössä järjestö ei onnistunut estämään esimerkiksi Italian hyökkäystä Abessiniaan tai Japanin hyökkäystä Kiinaan. Neuvostoliiton hyökättyä Suomeen 1939 Kansainliitto erotti maan jäsenyydestään ja kehotti jäsenvaltioita antamaan Suomelle apua. Koska järjestö kykeni antamaan lähinnä vain julkilausumia, usko sen toimintakykyyn sotien estäjänä romahti lopullisesti toisen maailmansodan alkumetreillä ja samalla järjestön toiminta hiipui.

Stalinin tarjoukset liittoutumisista

Vuodesta 1935 Neuvostoliiton Josif Stalin yritti rakentaa taktista rintamaa Hitleriä vastaan yrittäen vakuuttaa Yhdysvaltain, Britannian ja Ranskan hallitukset kollektiivisen turvallisuusjärjestelmän rakentamisen tarpeesta. Asiasta keskusteltiin vielä 15. huhtikuuta 1939 Moskovassa, jossa paikalla oli Ranskan ja Britannian delegaatiot. Neuvottelut eivät kuitenkaan johtaneet tuloksiin, myöhemmin Britannian Winston Churchill kirjoitti muistelmissaan, että Stalinin ehdotus kolmen valtion allianssista olisi kannattanut tuolloin hyväksyä. [19]

Länsimaille hyväksymisen teki kuitenkin mahdottomaksi Neuvostoliiton vaatimus oikeudesta puuttua lähinaapuriensa politiikkaan ennakolta. Suomi ja Baltian maat olivat itsenäisiä kansakuntia, jotka (varsinkaan Suomi) eivät antaneet Saksan, Britannian tai Neuvostoliiton puuttua maiden sisäisiin asioihin. [20] lähde tarkemmin?}

Molotov–Ribbentrop-sopimus

Elokuun 23. päivänä vuonna 1939 Saksa solmi Neuvostoliiton kanssa yllättäen hyökkäämättömyyssopimuksen ( Molotov–Ribbentrop-sopimus), jonka salaisessa lisäpöytäkirjassa sovittiin etupiirijaosta. Suomi, Baltian maat, Puola ja osittain Romaniakin ( Bessarabia) olivat jaon kohteina. Näin suurvallat pystyisivät ilman toistensa uhkaa laajentamaan alueitaan. Lisäpöytäkirjan solmimisesta seuranneet tapahtumat laajenivat suursodaksi. Eniten tarjonnut osapuoli, eli Saksa, oli voittanut sopimuksen ja sai vapaat kädet toimia niin Puolassa, kuin lännessäkin.

Muilla kielillä
Alemannisch: Zweiter Weltkrieg
Bahasa Indonesia: Perang Dunia II
Bahasa Melayu: Perang Dunia Kedua
Basa Banyumasan: Perang Donya II
Basa Jawa: Perang Donya II
Basa Sunda: Perang Dunya II
Baso Minangkabau: Parang Dunia II
беларуская (тарашкевіца)‎: Другая сусьветная вайна
Bislama: Wol Wo Tu
brezhoneg: Eil Brezel-bed
Chavacano de Zamboanga: Segunda Guerra Mundial
davvisámegiella: Nubbi máilmmisoahti
dolnoserbski: Druga swětowa wójna
Dorerin Naoero: Eaket Eb II
emiliàn e rumagnòl: Secånda guèra mundièl
English: World War II
Esperanto: Dua mondmilito
estremeñu: II Guerra Mundial
Fiji Hindi: World War II
Gàidhlig: An Dàrna Cogadh
客家語/Hak-kâ-ngî: Thi-ngi-chhṳ Sṳ-kie Thai-chan
hornjoserbsce: Druha swětowa wójna
لۊری شومالی: قی جھوٙنی دویوم
Lëtzebuergesch: Zweete Weltkrich
къарачай-малкъар: Экинчи дуния къазауат
مازِرونی: جهونی جنگ دوم
မြန်မာဘာသာ: ဒုတိယ ကမ္ဘာစစ်
Nedersaksies: Tweede Wereldoorlog
नेपाल भाषा: तःहताः २
Nordfriisk: Naist Wäältkrich
norsk nynorsk: Andre verdskrigen
oʻzbekcha/ўзбекча: Ikkinchi jahon urushi
Patois: Wol Waar II
Plattdüütsch: Tweete Weltkrieg
qırımtatarca: Ekinci Cian cenki
Ripoarisch: Zweide Weltkresch
Simple English: World War II
slovenščina: Druga svetovna vojna
српски / srpski: Други светски рат
srpskohrvatski / српскохрватски: Drugi svjetski rat
Türkmençe: İkinji Jahan Urşy
ئۇيغۇرچە / Uyghurche: ئىككىنچى دۇنيا ئۇرۇشى
vepsän kel’: Toine mail'man soda
Volapük: Volakrig telid
žemaitėška: Ontra svieta vaina