Statuto Albertino

Statuto Albertino oli alkujaan Sardinian kuningaskunnan perustuslaki, jonka kuningas Kaarle Albert antoi vuonna 1848. Siitä tuli sittemmin Italian kuningaskunnan perustuslaki, ja se oli muuteltuna voimassa vuoteen 1948.

Statuto Albertinon antaminen liittyi alkujaan vuoden 1848 vallankumoksellisiin tapahtumiin ja se oli mukailtu Ranskan vuoden 1830 peruskirjan mukaiseksi. Laki takasi kansalaisille joitain liberaaleja oikeuksia, kuten tasavertaisuuden lain edessä sekä rajoitetun kokoontumis- ja painovapauden. Se oli kuitenkin alkuperäisessä muodossaan melko konservatiivinen ja antoi äänioikeuden vain alle kolmelle prosentille väestöstä. Kuninkaalle perustuslaki jätti vahvat valtaoikeudet: Kuningas johti ulkopolitiikkaa ja sai nimittää tai erottaa ministerit sekä korkeimmat tuomarit mielensä mukaan. Parlamentti jakautui kahteen kamariin, joista edustajainkamarin jäsenet olivat vaaleilla valittuja, mutta senaatin jäsenet nimitti niin ikään kuningas.[1]

Kun Italia yhdistyi vuonna 1861 Sardinian johdolla, Statuto Albertino muuttui Italian perustuslaiksi. 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa perustuslakia ja sen tulkintaa muutettiin vapaamielisemmäksi, jolloin kuninkaan valta väheni. Italiassa siirryttiin parlamentaarisiin hallituksiin ja pääministerin virka, jota perustuslaissa ei edes mainittu, muodostui pysyväksi. Kuninkaalle jäi tosin edelleen vahva asema ulkopolitiikassa sekä poikkeusaikoina. Äänioikeutta laajennettiin, kunnes se vuonna 1913 ulottui käsittämään lähes koko miespuolison väestön. Fasistien vallan aikana vuosina 1922–1943 perustuslakia muutettiin toiseen suuntaan, ja valta keskitettiin fasistipuolueen johtamalle hallitukselle.[1]

Statuto Albertino korvattiin Italian tasavallan uudella perutuslailla vuonna 1948.[1]

  • lähteet

Lähteet

  1. a b c Statuto Albertino (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 27.3.2014.
Muilla kielillä