Spartakistikapina

Kansannousua Berliinin kaduilla tammikuussa 1919.

Spartakistikapina eli Tammikuun kapina on Berliinissä 5. tammikuuta ja 12. tammikuuta välisenä aikana vuonna 1919 tapahtuneelle kapinaliikkeelle yleisesti annettu nimitys. Kapinaan liittyi yleislakko ja erilaista kapinaliikkeitä. Yksi kapinaliikkeen keskeisimmistä kukistajista oli sosiaalidemokraattinen puolustusministeri Gustav Noske ja hänen apunaan kaupungin kodinturvajoukot. Kapina on yksi keskeisimmistä Saksan vallankumousliikehdinnän tapahtumista vuosina 1918–1919. [1]

Tapahtumista käytetään yleisesti nimitystä spartakistikapina, vaikka Spartakistiliitto sen enempää kuin Saksan kommunistinen puoluekaan eivät tapahtumia aloittaneet eivätkä johtaneet, vaan osallistuivat niihin vasta kun tapahtumat olivat jo alkaneet.

Tapahtumat

Kapina alkoi 4. tammikuuta kun poliisipäällikkö Emil Eichhorn erotettiin tehtävästään, jota hän oli hoitanut marraskuun 1918 tapahtumista lähtien. Hän oli Saksan riippumattomien sosialidemokraattien (Unabhängige Sozialdemokratische Partei Deutschlands, USPD) jäsen ja hänet oli valinnut tähän tehtävään Berliinin kansankomisaarien neuvosto.

Tämän tapahtuman seurauksena mielenosoittajat valtasivat Berliinin Kochstrassella sijainneen Saksan sosialidemokraattisen puolueen lehden Vorwärtsin pääkonttorin, ja he pystyttivät barrikadeja kaduille. Muita työntekijöitä liittyi nopeasti tähän tapahtumaan, ja he tukkivat useita lähistön katuja. Syynä tapahtumaan oli lehden julkaisemat spartakisteille negatiiviset artikkelit, joita oli ilmestynyt aina syyskuusta 1918 lähtien.

Sekä USPD:n että uuden Saksan kommunistinen puolueen (KPD) johtajat reagoivat tilanteeseen nopeasti ja julistivat kaupunkiin yleislakon 7. tammikuuta 1919. Arviolta noin 500 000 työntekijää meni lakkoon, ja osa heistä osoitti mieltään Berliinin keskustassa tuona viikonloppuna. Mutta kahden päivän kuluttua yleislakosta ryhmän sisäiset erimielisyydet estivät enempien toimenpiteiden tapahtumisen.

Vallankumouksellinen komitea koostui 52 jäsenestä, joihin kuuluivat niin Karl Liebknecht kuin Georg Ledebour. Sen tarkoituksena oli ottaa itselleen valta Berliinissä. Kuitenkin kaksi päivää lakon jälkeen komitean sisäiset erimielisyydet estivät tavoitteiden viemisen eteenpäin. Jotkut kapinalliset olisivat halunneet armeijan sekaantuvan tapahtumiin, mutta osa halusi myös neuvotteluja hallituksen ja Friedrich Ebertin kanssa. Ne työntekijät, jotka edelleen pitivät hallussaan toimituksen rakennusta, aloittivat myös taistelun kaduilla. Tästä oli seurauksena ns. ”Verinen viikko”.

Myöskään Kommunistisen puolueen johto ei ollut yksimielinen siitä mitä pitäisi tehdä. Karl Liebknech, päinvastoin kuin Rosa Luxemburg kannatti Ebertin hallituksen väkivaltaista suistamista. Jos sitä ei tehtäisi niin kommunistit (KPD) eriytyisi liiaksi työtätekevien massojen tahdosta. Saman aikaisesti useat kommunistien johtajat yrittivät saada asialleen sotilaallista tukea Beriiniin sijoitetuista joukko-osastoista, sekä eritoten Volksmarinedivisionin taholta. Tämä joukko koostui merimiehistä, joiden lakosta joulukuussa koko kapinaliike oli saanut alkunsa.

Muilla kielillä