Mit brennender Sorge

Mit brennender Sorge (saks., suomeksi "Syvästi huolestuneena", sananmukaisesti "Polttavalla surulla") on paavi Pius XI:n saksaksi julkaisema kiertokirje eli ensyklika. Paavi allekirjoitti kiertokirjeen 14. maaliskuuta 1937 ja se luettiin ääneen kaikissa Saksan katolisissa kirkoissa palmusunnuntaina, 21. maaliskuuta 1937. [1] Ensyklika tuomitsi kansallissosialistisen rotu- ja uskontopolitiikan sekä valitti katolisen kirkon lisääntynyttä ahdinkoa kansallissosialistisessa Saksassa.

Ensyklikan synty

Ensyklika Mit brennender Sorge oli katolisen kirkon korkeimman johdon reaktio Kolmannen valtakunnan kansallissosialististen vallanpitäjien kirkko- ja uskontopolitiikkaan sekä maassa vallinneeseen ilmapiiriin. Ensyklikan esipuheessa paavi Pius XI valittaa, että Saksan kansallissosialistiset vallanpitäjät rikkovat kerta toisensa jälkeen julkealla tavalla Saksan ja katolisen kirkon välillä kesäkuussa 1933 välillä solmittua sopimusta eli valtakunnankonkordaattia. Paavi kertoo alun alkaenkin suhtautuneensa Saksan kanssa solmittuun sopimukseen viileästi ja allekirjoittaneensa sen "vain hyvin suurin epäilyksin ja lähes vastoin tahtoaan". Konkordaatin solmimisen jälkeen Pyhä istuin oli toistuvasti valittanut, että Saksan hallitus ei noudata sopimuksen 31. pykälää, joka takasi katolisten järjestöjen vapaan toiminnan Saksassa. Pyhän istuimen diplomaatit valittivat myös uskonnonopetuksen ja pappiskoulutuksen ahdinkoa sekä eräiden johtavien kansallissosialistien, ennen muuta puolueen pääideologi Alfred Rosenbergin julkisesti julistamaa ateismia ja "uuspakanuutta". Koska sen enempää Pyhän istuimen edustajien kuin Saksan piispojenkaan esittämät protestit eivät johtaneet tilanteen kohentumiseen, piti Saksan katolinen piispainkokous tammikuussa 1937 kokouksen, jossa se neuvotteli mahdollisista jatkotoimenpiteistä. Kokous ei kuitenkaan saavuttanut yksimielisyyttä siitä, pitäisikö jatkaa henkilökohtaisten tapaamisten ja protestikirjelmien tiellä vai viedä asia julkisuuteen.

Koska Saksan katolilaisten ahdinko jatkui ja syveni eikä piispainkokous pystynyt päättämään menettelytavoista, päätti osa Saksan piispoista kääntyä paavi Pius XI:n puoleen ja pyytää tätä puuttumaan tilanteeseen julkaisemalla asiaa koskevan paimenkirjeen. Pius XI:n kardinaalivaltiosihteeri Eugenio Pacelli, josta myöhemmin tuli paavi Pius XII, valtuutti tammikuussa 1937 Münchenin arkkipiispan, kardinaali Michael von Faulhaberin laatimaan ensyklikan pohjatekstin. Kardinaali von Faulhaber valmisti muutamassa päivässä saksankielisen tekstin, jota hän itse tosin piti epätäydellisenä ja tarkoitukseen soveltumattomana. Pacelli päätti kuitenkin käyttää von Faulhaberin luonnosta ensyklikan pohjatekstinä. Hän kuitenkin terävoitti kiertokirjeen kritiikkiä kansallissosialistista uskontopolitiikkaa kohtaa ja lisäsi siihen pitkähkön esipuheen, joka käsitteli kriittiseen sävyyn Saksan kanssa solmittua valtakunnankonkordaattia. Toisin kuin paavilliset kiertokirjeet yleensä, Mit brennender Sorge julkaistiin saksaksi ekä latinaksi. Tämä osoitti, että kiertokirje oli tarkoitettu kaikille saksalaisille eikä vain piispoille tai papistolle. Vaikka kirje on muiden kiertokirjeiden tapaan kirjoitettu piispoille, siinä puhutellaan myös suoraan Saksan nuorisoa ja saksalaisia maallikoita.

Maaliskuun 12. päivänä 1937 ensyklikan teksti salakuljetettiin Saksaan ja luovutettiin Pyhän istuimen lähettiläälle eli nuntius Cesare Orsenigolle. Ensyklika piti nyt monistaa ja lähettää kaikille Saksan katolisille papeille, jotta ensyklikan teksti voitaisiin lukea ääneen palmusunnuntain messuissa ympäri maata. Koko operaatio piti hoitaa salassa kansallissosialistisilta vallanpitäjiltä. Kiertokirjettä painettiin katolisen kirkon ja katolisten järjestöjen omistamissa kirjapainoissa noin 300.000 kappaletta, vaikka tarvetta olisi ollut paljon suuremmalle painokselle. Painatustyö suoritettiin yleensä yöaikaan, suljettujen pimennysverhojen takana. Osa kopioista valmistettiin kirjoituskoneilla ja jopa käsin.

Ensyklika luettiin siis ääneen palmusunnuntain messuissa 21. maaliskuuta 1937. Tämä merkitsi samalla kiertokirjeen virallista julkaisua. Yleensä kiertokirjettä oli valmistettu vain pieni määrä papiston ja sääntökuntalaisten käyttöön, mutta Münsterin, Münchenin ja Speyerin hiippakunnissa siitä oli otettu suuri kansanpainos, jota levitettiin jumalanpalveluksen jälkeen kirkkovieraille.